Pelaaminen on arkinen juttu

Pelaavien nuorten hyvinvoinnista ja pelikasvatuksesta väitöskirjaa viimeistelevä Meriläinen on havainnut, että keskustelu pelaamisesta typistyy usein yksinkertaiseksi puheeksi haitoista ja hyödyistä. Ilmiöön liittyy paljon muutakin.

Nuorten digitaalinen pelaaminen on yksi 2010-luvun toistuva huolenaihe. Pelaamisen sanotaan johtavan syrjäytymiseen ja toisinaan pelaaminen nähdään etenkin poikien koulumenestyksen tiellä. Vastapainoksi julkiseen keskusteluun on tarjottu pelaamisen myönteisiä puolia: esimerkiksi englannin osaamisen lisääntyminen on vakioargumentti pelaamista puolustettaessa. Jos pelaamisen tarkastelu kuitenkin palautetaan vain haittojen ja hyötyjen vertailuun, hukataan ilmiöstä jotain oleellista.

Omalle pelaajauralleni on mahtunut monenlaista. Olen pelannut kaverien kanssa ja yksin, lomalla ja työmatkoilla, teini-iän sydänsuruissa ja väitöskirjan kirjoitustauoilla. Pelaaminen on ollut kiinteä osa arkeani niin pitkään kuin muistan. Pelaamisen ajattelu tuo mieleen valtavan määrän muistoja, tunteita ja kokemuksia laidasta laitaan. Nämä muistot pakenevat luokittelua hyötyihin ja haittoihin: nuoruuden auringonnousuun asti venyneet pelisessiot energiajuomien voimalla eivät varmasti olleet elimistölle herkkua, mutta kaveriporukan yhteisenä tekemisenä niitä muistellaan edelleen lämmöllä viisitoista vuotta myöhemmin.

Tärkeä osa nuoren elämää ja harrastus muiden joukossa

Kun pelaamista ajatellaan nuorelle arkisena tekemisenä, mystiikka sen ympäriltä karisee, ja hyvä niin. Pelaaminen on osa tämän päivän nuorisokulttuuria ja monelle nuorelle rakas harrastus. Ilmiöön mahtuu monenlaista – jollekin pelit ovat satunnaista ajanvietettä, toiselle elinehto. Yhtä pelaaminen ei kiinnosta ollenkaan, toista ei kiinnosta mikään muu kuin pelaaminen. Jokainen pelaaja on omanlaisensa yksilö, jonka elämäntilanne, henkilöhistoria ja lukemattomat muut tekijät heijastuvat myös pelaamiskäyttäytymiseen.

Pelaamista harrastavalle nuorelle pelaaminen nivoutuu moneen asiaan. Kun pelaaminen on osa arkea, pelaamisen käsittely on arjen käsittelyä. Pelaamista rajoittava kasvattaja saattaa hämmentyä ja huolestua vahvasta vastareaktiosta, jos hän ajattelee puuttuvansa ainoastaan pelaamiseen. Samalla saatetaan kuitenkin osua epähuomiossa muuhunkin, esimerkiksi nuoren sosiaaliseen elämään, itsenäistymiseen, identiteettikokeiluihin ja tulevaisuudensuunnitelmiin. Kehotus pelata vähemmän saattaa tahattomasti olla kehotus viettää vähemmän aikaa kaverien kanssa tai nuoren tärkeimmän kiinnostuksenkohteen ja urahaaveen tyrmäys. Siksi pelaamiseen puuttuminen aiheuttaa nuoressa vastarintaa.

Tieto ja ymmärrys hälventävät ennakkoluuloja

Moni kasvattaja – vanhempi tai ammattilainen – tuskailee yrittäessään muodostaa kantaansa pelaamiseen ylipäänsä. Kannustan katsomaan pintaa syvemmälle ja selvittämään, mitä pelaaminen kullekin pelaajalle merkitsee ja miten se näkyy hänen elämässään. Jos pelaamisesta tuntuu aiheutuvan haittaa, asiasta on syytä kysyä ja puhua, joskus varmuudenkin vuoksi. Joidenkin nuorten kohdalla pelaaminen nivoutuu muihin arjen ongelmiin tai aiheuttaa niitä. Tällöin kasvattajan vastuulla on puuttua asiaan ja auttaa parhaansa mukaan.

Haittanäkökulma ei kuitenkaan saa olla ainoa tai ensisijainen tapa käsitellä pelaamista. Mikäli pelaaminen on iso osa nuoren arkea, kasvattajan on hyvä olla ylipäänsä kiinnostunut: kysyä suosikkipeleistä ja pelimenestyksestä, vaikka ei aihetta niin ymmärtäisikään. Pelaaminen ansaitsee arvostusta ja huomiota siinä missä muutkin nuorelle tärkeät asiat. Etenkin tilanteissa, joissa joudutaan setvimään pelaamiseen liittyviä hankaluuksia, ymmärtävä ja nuoren maailmaa arvostava lähestyminen voi olla kullanarvoinen.

Kirjoittaja viimeistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa pelaavien nuorten hyvinvoinnista ja pelikasvatuksesta. Viisivuotiaana alkanut intohimoinen peliharrastus jatkuu edelleen.