Onko vika nuoressa, jos hän ei työllisty?

Hallitus hyväksyi lokakuussa uuden valtakunnallisen nuorisotyön ja -politiikan ohjelman (VANUPO) vuosille 2017 – 2019. Ohjelma herätti tunteita laidasta laitaan: on hyvää, vähemmän hyvää ja jotain suorastaan huonoa. On visioita ja latteuksia, asiaa sekä kliseitä. Päällimmäiseksi tunteeksi jää, ikävä kyllä, pettymys.

Valtakunnallisen nuorisotyön ja -politiikan ohjelman tulisi pitää sisällään tarkempia tavoitteita. Sen tulisi olla keskeinen instrumentti lapsi- ja nuorisopolitiikan ohjaamiseen ja eri toimintalohkojen politiikan yhteensovittamiseen. Tuntuu kuitenkin, että hallituksen 26 kärkihanketta ja päätökset huhtikuun puoliväliriihessä nuorten syrjäytymisen ehkäisystä, söivät VANUPO:lta sekä mahdollisuuksia että tilaa. VANUPO olisi onnistunut, jos se kytkisi yhteen mainitut ohjelmat ja kannanotot toimivaksi kokonaisuudeksi. 
 
Ohjelmassa todetaan, että:
 
” Ohjelman tavoitteisiin pyritään ensisijaisesti juurruttamalla nuorisopoliittinen ajattelu osaksi eri hallinnonalojen perustoimintaa sekä rakentamalla nuorten elinoloja tukevia yhteyksiä hallituksen eri toimintapolitiikkojen sisällä ja niiden välillä.”
 
Yllä oleva virke jää sanahelinäksi, koska ohjelman ehdotukset eivät yllä omiin tavoitteisiinsa.  Ohjelma on siilomainen ja ministeriövetoinen. Tämä pätee valittujen ilmiöiden suppeaan tarkasteluun ja kuvaukseenkin. Ohjelma ei ole tasapainossa: sen tulisi olla valtakunnallinen, mutta siinä on toimenpiteitä, jotka kuuluvat kunnan päätöksentekovaltaan.
 
Ohjelman parasta antia ovat opetus- ja kulttuuriministeriön osiot Suomen tavoitteista kansainvälisessä yhteistyössä sekä osaamiskeskukset. Erityisesti kansainvälisen osion tavoitteet ja toimenpiteet ovat sellaisia, joilla voidaan rikastuttaa suomalaista nuorisotyötä ja -politiikkaa.
 
Hallituksen ohjelmaan valitut keskeiset ilmiöt ja niihin liittyvät tavoitteet ovat ajan hengen mukaisia ja tavoitteisiin on helppo yhtyä riippumatta siitä, missä nuorisotyötä ja -politiikkaa tehdään. Puheenvuoro-kirjoituksessani luon katsauksen yhteen VANUPO:n viidestä tavoitteesta, nuorten työllistymistaitoihin ja syrjäytymisen vähenemiseen.

 

Mikä lääkkeeksi nuorisotyöttömyyteen?

Ohjelman välittämä kuva nuorista on erikoinen − ikään kuin nuorilla yksin olisi vastuu omasta hyvinvoinnistaan ja pärjäämisestään. Tästä hyvänä esimerkkinä on osio nuorisotyöttömyydestä, jossa nuorten työllistymistaidot nostetaan ratkaisevaksi keinoksi. Toisaalta mielenterveys-osiokin antaa ymmärtää, että nuorten elämäntavat itsessään olisivat mielenterveysongelmien syitä. Mutta eihän asia niin ole.
 
ME-säätiön mukaan syrjään jääneitä on 69 000. Tarkastelutapoja on monia. Tulevaisuuden työmarkkinoiden ja sen muutosten sekä vaatimusten näkökulmasta yksi keskeinen syrjäytymistä aiheuttava tekijä on alhainen koulutustaso. Vuonna 2015 Suomessa oli 117 000 nuorta pelkällä peruskoulupohjalla ja heistä noin kolmannes työttöminä. Nyt työelämän ja koulutuksen ulkopuolella on 44 463 nuorta, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa.
 
Politiikan ongelmana on myös se, että emme tiedä kovin paljoa NEET-nuorista (Not in Employment, Education or Training). Keitä he ovat ja miksi ovat NEET-nuoria? Tätä tulee selvittää tarkemmin, sillä ilman tarkkoja tietoja toimenpiteetkin ontuvat. NEET-nuorten lisäksi suuria haasteita työelämään sijoittumisessa kohtaavat nuoret, jotka ovat käyneet koko koulu-uransa mukautetussa opetuksessa. 
 
Ohjelman tavoitekohdissa esitellään hallituksen erilaisia toimenpiteitä, jotka liittyvät nuorisotyöttömyyteen ja ulkopuolisuuteen. Olisin toivonut, että VANUPO:ssa oltaisiin nivottu nämä asiat yhteen konkreettisiksi toimenpiteiksi, joiden avulla nuorten työllistyvyys (employability) paranisi.
 

Puolitiehen jäävät tavoitteet

"Nuorilla on aikaisempaa paremmat valmiudet opiskella ja työllistyä, ja että nuori saa laadukasta ja oikea-aikaista opinto- ja uraohjausta kouluissa, oppilaitoksissa, nuorisotyössä, nuorten työpajoilla, TE-/kasvupalveluissa ja Ohjaamoissa. Työllistymisen sekä koulutuksessa pysymisen ja koulutuksen läpäisemisen esteenä oleva elämänhallinnan ongelmien kasautuminen on vähentynyt. ”
 
Ohjelmassa ei kerrota, miten nuorille annetaan paremmat valmiudet opiskella ja työllistyä. Ohjaukselle annetaan keskeinen rooli nuorten työllistymisessä, koulutukseen sijoittumisessa ja läpäisemisessä, mutta panostukset ohjauksen kehittämiseen jäävät Ohjaamoiden vakinaistamiseen ja verkko-ohjauspalvelun kehittämiseen. 
 
Aluehallintovirasto osallistui Satakunnan Ohjaamo-valmisteluun järjestämällä nuorille kuulemistilaisuuden. Sen perustella nuoret haluavat kasvokkain tapahtuvaa ohjausta kysymyksissä, jotka koskevat koulutusta ja työtä sekä mahdollisuuden peilata tilannettaan. Tähän tarpeeseen vastaamalla Ohjaamot voivat olla hyvä panostus, joskaan yksin ne eivät ratkaise nuorten työllistymisen tai työllistyvyyden ongelmaa.
 
Toimenpiteissä halutaan selvittää tieto- ja neuvontapalveluiden ja Ohjaamoiden välistä työnjakoa. Nuorten tieto- ja neuvontatyöllä on oma vakiintunut roolinsa, Ohjaamo puolestaan on enemmän palvelukonsepti. Ehkä hyödyllisempää olisi selvittää laajemmin eri ohjaustahojen roolia, linjaa ja resursseja sekä sitä, onko toimijoilla yhteinen ohjauskäsitys ja onko ohjauskäsitys sellainen, joka tukee asiakasta.
 
Hämmästyttää, että koulutuksessa pysymisen ja läpäisemisen esteeksi nostetaan elämänhallinnan ongelmien kasautuminen. Siitä huolimatta, vaikka kolmannes ”syrjäytyneistä” tulee peruskoulusta vailla toisella asteella tarvittavia taitoja ja osaamista. Tässä näkyy myös ohjelman yksi heikkous: se vihjaa, että vika on nuorissa.
 
Nuorten työllistymistä koskevassa osiossa näkyy työ- ja elinkeinoministeriön jälki, mutta on surullista, että nuorisotakuun ja nuorisotyön sosiaalisen vahvistamisen kahdelle menestystekijälle, nuorten työpajatoiminnalle ja etsivälle nuorisotyölle, ei anneta ohjelmassa mitään roolia. Toivottavasti sama ilmiö ei näy tulevissa maakuntien kasvupalveluissa.
 
Epävirallisen oppimisen tunnistamisesta ja tunnustamisen osalta jään kaipaamaan enemmän kuin pelkän huomioimisen ohjelmassa − onhan asiasta puhuttu 1990-luvun lopusta lähtien − ja monet työryhmän mietinnöt ovat tukevasti säilöttynä mappeihin.
 
Toivoisin, että maassa, jossa on vuodesta 1991 lähtien ollut vuosittain keskimäärin yli 20 000 työtöntä nuorta, olisi järeämpiä keinoja ratkaista nuorisotyöttömyyden ongelma kuin nuorten työllistymistaitojen parantaminen ja Ohjaamot. 
 
Lopuksi jään odottamaan toimenpiteitä kohdistetusti niille alle 30-vuotiaille nuorille, jotka ovat käyneet vain peruskoulun.
 
Erik Häggman
Nuorisotoimen ylitarkastaja
Lounais-Suomen Aluehallintovirasto